let's talk about photography {pt. 2}





silti, vaikka rakastan valokuvaamisen vapautta ja sitä, että jokaisen hetken voi vangita digitaaliseksi
kuvaksi, rakastan filmikuvia, yli kaiken. vanhojen lapsuudenkuvien katseleminen on erityistä nannaa.
niiden takaa löytyy aina tarinoita.



 mä oon toi superruskettunu hevari tuolla oikeella :D


olisin halunnut syntyä vanhempieni aikaan. silloin elämä oli yksinkertasempaa.
lapset oli lapsia ja kuvat oli arvokkaita. harvinaisuutensa takia arvokkaita. kuvia otettiin vain
kun tapahtui jotain tärkeetä, videoita vielä harvemmin, ja sitten ne teetettiin pimiössä litkuineen
kaikkineen ja sitten vasta ne kuvat sai edes nähdä. kukaan ei ottanut kännykällään ilmeikästä
selfietä ja lähettänyt sitä kavereilleen kertoakseen kuinka tylsää hissan tunnilla on. asioita kerrottiin.






ja niin kertoi myös sukulaiseni pari päivää sitten mummulassa meidän selaillessa vanhoja valokuvakirjoja
kertoivat kertomuksia liittyen kuviin, joissa oltiin siskon kanssa pirssin takapenkillä tai nakuna
mökin pihalla. kun näille kertomuksille vaan antais aikaa, ne on arvokkaita hetkiä.






äskesen takia oon vähentänyt mun kuvaamista. ei mun tarvii ikuistaa jokainen aurinkoinen aamu meidän olkkarissa. ei mun tarvii ottaa puhelimella turhia yhteiskuvia mun kavereiden kaa. ei mun tarvii näyttää
muille mitä mun elämään kuuluu joka ikisellä sekunnilla. en mä menetä mitään, jossen ota sitä kuvaa.
nyt lähiaikoina oon vähentäny varsinkin kännykällä kuvaamista. rakastan instagramia, mutta ei mun oo
mitään järkee räpsiä kuvaa jokaisesta Lauttasaaren auringonlaskusta.







tästedes aion keskittyä kuvaamaan ne hetket kännykän sijasta kunnon kameralla,
ja vielä enemmän, elämään ne hetket ikuistamisen sijaan.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti