te ihmiset



olen pikkuhiljaa kaikkia blogeja, lookbook-asuja ja leffoja selaillessani huomannut,
että loppujen lopuksi inspiroidun kaikkein eniten tapaamistani ihmisistä.








siitä miten kohtaamani ihmiset puhuvat toisille tai itselleni,
kuinka usein he nauravat
                                                                                    ja mille,
miten he pukeutuvat, miten tärkeitä jotkin asiat ovat heille,
mitkä
asiat ovat heille tärkeitä,
mistä he puhuvat,                                      kuinka paljon he kertovat itsestään,
mihin sävyyn he puhuvat,      ylpeästi vaiko vaatimattomasti,

-vaatimattomat ihmiset ovat roolimallejani-

miten he reagoivat poikkeaviin tilanteisiin             tai ihmisiin,
      kuinka usein he vilkaisevat puhelintaan,
miten he liikehtivät,                                            miten he huomaavat ja huomioivat                    
muut ihmiset,
       kuinka kauan he pysyvät paikallaan     

ja kuinka paljon he jättävät sanojaan        rivien välistä luettaviksi.





ihmiset inspiroivat minua eniten.
sillä olisinhan hullunakin hukassa, jos en koskaan kohtaisi ihmisiä.






kuvituksena kaksi kuvaa äidistäni parin vuoden takaa

green wall






  






lately





viime aikoina olen oppinut käyttämään pipoa 5 vuoden tauon jälkeen sekä myöhästynyt koulusta,
sillä jäin kuvailemaan pakkasaamun auringonnousua. ei ollut ensimmäinen kerta.
eräänä päivänä kävin tybee islandilla. juu, siellä amerikassa.
unelmoin rantatalosta, merestä ja pyörällä ajamisesta vaatimattomilla kurahiekkateillä.
google maps on mahtava keksintö.








usein unohdan miten suuri kaupunki helsinki on.
torkkelinmäkikin muistuttaa brooklynia. kävin siellä yksi päivä kävelyllä.









olen oppinut numeroon 2014 yllättävän nopeasti
parilliset luvut on helpompi niellä








yksi yö istuin suihkun lattialaakereilla.
kirjoitin runoja päässäni samalla kun vesi norisi hiuksiini,
siitä selkääni ja lattian kautta viemäriin.
vesi tuntui niin paljon pehmeämmältä kun se tippui metriä ylempää.
vaihdoin asentoa. saatoin kuvitella jonkun kuvaamaan minua
suihkuikkunan toiselle puolelle,
mutta en hyvän kuvan takia. halusin vain kerrankin elää niin kuin se kuvien
huuliaan raottava tyttö, joka hämäävästi muistuttaa minua.
hengittää sitä elämää joka elää vain väripikseleissä.
se oli kohokohta. en uskalla sanoa kuukauden, en viikon, mutta kohokohta.







taisin hieman hihkaista kun näin stromaen uusimman levyn kipaleiden nimet:
papaoutai, sommeil, merci.
pieniä kirjaimia, ihanaa!
pienten kirjainten meri on niin paljon kauniimpi ilman, että siellä polskii seassa
suuria kirjaimia suurine hain hampaineen.
musiikkisi on täyttä kuraa, mutta oi kuinka je t'adore stromae.










 lempiääniä viime aikoina: 
- lintujen laulu. oi kevät, saavu
- oma ääni, silloin kun se ei murru kähinäksi. flunssa on väistymässä ja minä voin taas
nauraa räkäsesti kaverille ja säestää kovalla äänellä Julia Stonea kaakokuppini ääreltä
- pianonsoitto livenä
oli se sitten laivan ravintolan viihdyttäjä, joka taputti meidän pirueteille kesken soittonsa, äitini iänikuiset
samat olkkarista kaikuvat klassikot taikka ystävän pianonsoitto ihanan laulun kera.
- lumen tuoma hiljaisuus
- hiljaisuus yleensä






usein herään arjen rutiinistani ja huomaan elääväni juuri sellaista elämää, josta ennen unelmoin.
kai sitä voi kutsua onnellisuudeksi.





vaikka unelmilla onkin tapana päivittyä.
aivan kuten naapurin nurmikollakin on tapana olla aina vähän vihreämpää.




huh hulluin






hullu viikko, hullu viikko.
olen ihastellut katuja eiran, torkkelin sekä tukholman vanhan kaupungin.
univelat ja biletys ja toisin päin.
risteily, lukiobileet, mainoskampanjakeskustelutuotemaistelu.
pieniä arjen päätöksiä.
whatsappin poisto, syvällisiä keskusteluja hississä.
vähemmän niistämistä, paljon poissaoloja.
hymy hyytynyt muunki ku rohtuneiden huulten syystä.
niin monta kyyneliä sylkevää naurukohtausta, pari kertaa lattialla asti.
hullu viikko, hullu viikko.







bändin nopeatahtinen musiikki, kallisteleva laiva ja yön pikkutunnit.
tutut epäili humalaa, hyvä niin.
helpompi laittaa ne hirveetäkin karseemmat tanssiliikkeet humalan piikkiin, kuin myöntää olleensa koko ajan täysin vesiselvä.







kuplamikke, hissihengaus ja keskiaikainen kellariluola.
ei näitä voi tajuta kukaan muu kuin me.







miten niin lyhyessä ajassa miten kuka pystyy häh
niin paljon pää pursuaa jalat huutaa maha hymyilee
onni raivo raivo nauru nauru itku








hullu viikko








kahvitauolla





a coffee break without coffee

tehtiin vähän taidetta Paulan kanssa viime vuonna.
(ihanaa kun voi sanoo tolleen vaikka siit on vasta viikko hehee)
ihmiset, käykää Suomenlinnassa!








katusi sun





kävin meren yllä, risteilyllä
menetin toivoni suomalaisiin, myös naisiin
herätys, mikä teitä meitä vaivaa?!
ne pullot joita kärryittäin kannoit,
päänsäryn mulle annoit








tallinna puolestaan antoi kaikkensa,         aikeensa, haikeensa
heti kättelyssä veroinen maineensa
kadut täynnä värejä, eri pastellinsävyjä
eestin ja suomen ristiriita, kylmän sijaan lämmin viima
viron kieli,                konsonantit nieli









aamuvarhain, tallinna-armain, jo ennen auringonnousua
ehdin katuihisi kotiutua
aamun sininen ja keltainen keskenään soti, vaan minulle
se oli koti








päätin laukaisinta vain vähän koskea,
kameran hillitysti hipaista poskea
en lupauksiani tyystin pitänyt, nyt, eikä koskaan muutoinkaan,
               ollenkaan
hillitty mulle on täysin vieras myytti, kuin silja europan hytti










minulla on kausia, sellaisia...
                              hiukan hakuisia
joskus mietin maailman syntyä, sitä ytyä,
toiset sanoo big bangin jytyä

toisinaan yritän uutta kikkaa,
poistan vedellä hikkaa tai heitän tikkaa,
ei se osu kuin naapurin likkaan


nyt kokeilen kirjoittaa
riimeillä,                niillä sanoittaa,
ajatukseni kappalejakoihin majoittaa,  
           ne tekstiksi pukea, tukea
loppusoinnista hakea
voi,               ompas tämä kokemus makea