harraskuu


vanha keikistelykuva ranskanmaalta.

otsatukka on tän syksyn paras päätös,
huomaan sen nyt kun katson kuvia joissa päätös ei ollut vielä edes idea.
marraskuulle taas kun saavuttiin, saan sanoa ääneen että on toimeton olo.
käännetyillä kelloilla annetaan anteeksi.

en oikeastaan haluisi lohtua yksinäisten iltojen suuriin tunteiden purkauksiin,
vaan jatkuvaa, tasaista pontta.
syödä säännöllisesti hyvin, jaksaa aina lähteä liikkeelle,
seistä enemmän kuin istua, kuunnella loppuun asti,
herätä joka sunnuntai-aamu messuun.
se erona viime syksyyn. en olisi silloin osannut unelmoida mitään näin tavallista.













 





venezia, 13.6.2015, aavemainen

grigge



harmaa.
se ei enteile, ei väisty, se ei liiku eikä sitä liikuta mikään muu kuin lopulta muuttolinnut jotka leikkaavat sen auki ja tuovat esiin auringon ja sinisen ja värit.

 venezia

 rita ja uhkaava taivas


 venezia
cinque terreillä




siniset ja pyöreät kuten kyyneleeni

 viiltävä ikävä

 autotallin kosketus kevääseen
 rita




firenzen patsaat

 simonen parvekkeella

vesibussissa matkalla veneziasta muranoon





maatilavierailu vuorimaisemissa

torino





 
muistoista, kaikista hetkistä ja elämän rikkaudesta on muodostunut yksi harmaa massa.
yritän erotella muistoista mustaa ja valkoista,
mutta ne pysyvät yhä vain harmaana massana.
italia oli kaikkea muuta kuin harmaa.

muistot ovat valheellisia.
jälkeenpäin mieleen nousevat esiin ensimmäisenä väärät muistot.
aika kultaa muistoja ja aika myös hioo pois niin että jäljelle jää irtonaisia osia, jotka muistuvat mieleen yhtäkkiä kesken keskustelun. muisti yllyttää aivoja: se muistaa vailla järkeä juuri ne vähäpätöisimmät hetket.

missä säilytetään unohdettuja muistoja?





l'ultima


hengitän ilmaa, joka käy tiheäksi,
tiheäksi kuumuudesta, tiheäksi yksityiskohdista, arjen tapahtumarikkaudesta ja taiteesta joka kadunkulmassa,
tiheäksi sillä ympärilläni parveilevat kirjavat ihmiset ovat hengittäneet sitä.
hengitän sitä, ja juuri kun happimolekyylit ovat löytäneet tiensä kaikkialle elimistööni ja olen tottunut tiheyteen, ja kun tiheyskään ei tunnu enää tiheältä,
kaiken päätetään olevan liian täydellistä vaalealle pallealle,
ja minut riuhtaistaan irti.



Torino 5 am,
mies kulki reppu selässä ikkunan alta kadun poikki,
kahvilan terassin tuolit oli pinottu ja pyörät odottivat valkenevaa päivää vastakkaisten asuntojen parvekkeilla


aamupala Torinossa


maisemia junasta



takapihan kasvimaalta


tein elämäni ensimmäistä kertaa pestoa!



Milanossa


Luisa




erään kirkon kaamea takahuone


Luisa & Betty


Milanon Expossa

päätin mennä viimeisenä keskiviikkona koko päiväksi kotikahvilaani.
päädyin tiskin taakse töihin!


Rita ja Simone ja mun tekemät cappuccinot


kahvilan vakio-signoret


kotia kohti



bussilla läpi Toscanan Roomaan.



ihana Rafaela










ja niin nyt
istun hiljaisessa puutalossa,
näen ikkunasta koivun ja arkoja auringonsäteitä