Rooma | luonto



Tammikuun viimeisenä päivänä pidin Rooman lähistöllä olevan hotellin auditoriossa puhelinta täristen kädessäni ja soitin 400 kilometrin korkuuteen maapallosta avaruuteen.
Ja minut kuultiin
          , ja minulle vastattiin.



Yhteys muodostettiin Marylandin (USA) kautta, ja voi, minulla on niin hyviä muistoja Marylandista.
Mieleeni nousee joenrannan ravut, joita jos haluaa ottaa kiinni, niistä täytyy tarttua takaa jotteivät ravun sakset yllä saksimaan pehmeitä pulleita sormiani; minua nuoremman tytön kahden istuttava Barbie-auto jolla hän huristeli pitkin pihanurmeaan, mitä katsoessa suuri vihreä keitto vyörähti epämukavasti mahassani; ja ympäri taloa juokseva fretti, jonka päästimme vapaaksi suuresta, suuresta häkistään, ja jota emme millään meinanneet saada enää kiinni.

Italialainen naisastronautti vastasi, en kyennyt keskittymään mitä hän sanoi,
enkä varmaan silloin olisi ymmärtänytkään, puhelu särisi hiukan, alkoi säristä enemmän, ja pian yhteys katosi sillä alus oli mennyt jo liian kauaksi Marylandista, kauas Etelä-Amerikan rannikolle, ylle Atlantin.

Samana iltana menimme leiriläisten kanssa Rooman keskustaan.





  Saapumisiltana olin mennyt kävelemään yksin hotelliauleelle ihastelemaan kameran läpi rauhallisen iltapäivän kultaista laskua. Laskin ajatukseni lumisista tuntureista, vilkaisin viimeisen kerran ystäväkirjaa josta ystäväni Suomesta olivat täyttäneet kukin kolme sivua omalla persoonallisella tyylillään ja pimeän tultua ja taas mentyä, uuden aamun noustessa, avasin silmäni uudelle maisemalle. Vaikka se oli sama kuin ennen silmien sulkemista, se oli aivan eri. Se sanoi 'kyllä' kaikille tienviitoille, joita tien varrella tulisi vastaan.



 


 


vieras arki



***

minulla on mukani aivan liian vähän vaatteita ja kaksi cd-levyä, joista kummankin sain ystävältä lahjaksi,
sekä kolme riviä fazerin joulusuklaata, joita en ole vielä syönyt (odotan kunnes mausta muodostuu muisto)
mutta josta voin haistella folion läpi lähdön hetkiä ja odotuksia, sitten siirtää nenäni pois ja avata silmäni totuudelle. typeriä odotuksia.
tulin tänne elämään väistämättä aukollista elämää, arkea, en hotellilomalle.


***

viime aikoina olen oppinut tyrehdyttämään & tukahduttamaan,
sanomaan "i love it!" ja "che bella!"
en osaa vielä sanoa onko se hyvä asia.
                                      mutta vielä en ole oppinut kuinka kävellä kädet vapaina.
ja koska käsien teko vastaa mieltä, mieleni on kovin harvoin vapaa.

ja olen nyt jo oppinut jotain rakkaudesta


***



eräs aamu siskoni ystävän luona. edellisenä iltana oltiin syöty aivan sairaan hyvä illallinen alakerrassa, oijjoi.
toi yläkerran kattohuoneisto oli taivas kattoikkunasta tulevassa aamuauringossa.


jep, täälläkin!



kotona



arkea



tein ensimmäisen italialaisen kahvini itse, kotikahvilani koneella !
olin aika innoissani




lisää arkea.
viimeinen ja ensimmäinen (vuorikuva) koulusta



yhtenä lauantaina menimme tädin kampaamoon leikkauttamaan siskoni hiukset.
pelasimme jalkapalloa parturin lattialla, naureskelimme, täti ja nonna pitivät siskoani vauvanaan, halivat häntä ja silittivät hänen hiuksiaan ja siskoni nautti siitä, muut asiakkaat yhtyivät välillä keskusteluun, lauleskelimme radiosta tulevan musiikin mukana, ja ennen kuin huomasinkaan, ulkona aurinko oli jo laskenut ja laskin nopeasti että olin ollut kampaamossa viisi tuntia.



kylpyhuoneeni illalla






ihana rita!
otimme nämä kuvat 3 tunniksi venähtäneellä matkalla kahville.
(havainnollistaakseni lahjakkuuttamme viivyttelyssä ja kaartelussa: lähin kahvila oli alle 500 metrin päässä)



 lähettäkää minulle pahvilaatikko sisältäen:

- viisaat ajatukseni, jotka minulla oli vielä ennen ruvettuani pakkaamaan
- kameranjalustani (voisin livahtaa valokuvailemaan sillä aikaa kun siskoni lukee iänikuisiin kokeisiinsa)
- odotukseni, utopiani, haaveeni. olen kadottanut ne
- äidin halin
- jonkin huoneeni neljästä matosta (tahtoisin istua välillä lattialla, mutta lattia on liian kylmä ja tässä talossa ei ole yhtä ainutta mattoa)
- sen että rauha on totta, eikä yllättävän totta
- mustan puuvillatakkini. täällä mennään paljon ulos ja minulla on mukanani vain urheilullinenhko talvitakkini. menin sillä jo kerran ulos eräänä perjantai-iltana, ja tunsin itseni hyvin alipukeutuneeksi. (tosin se tunne on ennestään jo hyvin tuttu, joten ei hätää tunnepuolella)
- sekä lisää mustikkahilloa host-isälleni