Rooma | luonto



Tammikuun viimeisenä päivänä pidin Rooman lähistöllä olevan hotellin auditoriossa puhelinta täristen kädessäni ja soitin 400 kilometrin korkuuteen maapallosta avaruuteen.
Ja minut kuultiin
          , ja minulle vastattiin.



Yhteys muodostettiin Marylandin (USA) kautta, ja voi, minulla on niin hyviä muistoja Marylandista.
Mieleeni nousee joenrannan ravut, joita jos haluaa ottaa kiinni, niistä täytyy tarttua takaa jotteivät ravun sakset yllä saksimaan pehmeitä pulleita sormiani; minua nuoremman tytön kahden istuttava Barbie-auto jolla hän huristeli pitkin pihanurmeaan, mitä katsoessa suuri vihreä keitto vyörähti epämukavasti mahassani; ja ympäri taloa juokseva fretti, jonka päästimme vapaaksi suuresta, suuresta häkistään, ja jota emme millään meinanneet saada enää kiinni.

Italialainen naisastronautti vastasi, en kyennyt keskittymään mitä hän sanoi,
enkä varmaan silloin olisi ymmärtänytkään, puhelu särisi hiukan, alkoi säristä enemmän, ja pian yhteys katosi sillä alus oli mennyt jo liian kauaksi Marylandista, kauas Etelä-Amerikan rannikolle, ylle Atlantin.

Samana iltana menimme leiriläisten kanssa Rooman keskustaan.





  Saapumisiltana olin mennyt kävelemään yksin hotelliauleelle ihastelemaan kameran läpi rauhallisen iltapäivän kultaista laskua. Laskin ajatukseni lumisista tuntureista, vilkaisin viimeisen kerran ystäväkirjaa josta ystäväni Suomesta olivat täyttäneet kukin kolme sivua omalla persoonallisella tyylillään ja pimeän tultua ja taas mentyä, uuden aamun noustessa, avasin silmäni uudelle maisemalle. Vaikka se oli sama kuin ennen silmien sulkemista, se oli aivan eri. Se sanoi 'kyllä' kaikille tienviitoille, joita tien varrella tulisi vastaan.



 


 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti