Elba / Italia

kuvatarina matkasta Elballa

kuvissa esiintyy Rita

'

bussimatka läheisestä kaupungista takaisin kotiin auringonlaskun aikaan.

juteltiin ja naurettiin bussikuskin kanssa, joka teititteli puhelimessa vaimoaan ja kutsui tätä pilke silmäkulmassa "päälliköksi". kuski laittoi aurinkolasit päähän poseerauksena kuvaani varten.

Assuntina, la nonna italiana

yhtenä iltana kun mentiin nukkumaan, verhottomasta ikkunasta sängyn päässä välkkyi salamoita minuutin välein. myrsky nousi ja ylitti saaren. se jätti tuulen ja jännän ilmapiirin kytemään vielä pariksi päiväksi. valtavat, pauhaavat, roiskuvat, murtuvat aallot kuuluivat illalla pimeässä ylhäälle kukkulalle saakka. 

päivällä rantakalliot pysyivät kaksi päivää tyhjinä, aallot nielasivat puolet hiekkarannastakin mukanaan. vanha mies, saaren ympärivuotinen asukas, kertoi meille, että suurien aaltojen jälkeen rantavedessä on paljon meduusoja. pitää olla varovainen jos menee uimaan. tai on parempi olla menemättä.

me emme muistaneet, menimme. olimme luonnonrannalla, jossa ei ollut sinä iltapäivänä muita. lähdimme uimaan kilometrin päässä olevalle kivikarikolle. uimme matkaa, aallot olivat rauhoittuneet mutta virta oli edelleen voimakas. vesi oli kirkas, aurinko paistoi. oli hyvä olla. yhtäkkiä tunsin piston. pienen hetken päästä, kun jatkoimme uintia, näin ruskean meduusan. käännyimme takaisin rantaan päin. aallot veivät meitä eri suuntaan kuin sinne mistä olimme tulleet, mutta päätimme kiivetä kuivalle maalle sieltä. hetken minulle nousi kumma paniikki ja levottomuus: kun oli tiedostanut meduusavaaran, yhtäkkiä alkoi etsiä lähistöltään katseella hain eväitäkin. koitin uida niin nopeasti kuin mahdollista, mutta niin, että näin samalla eteeni vedessä. kurotin kaulaa, jotta näkisin, samalla katsoin kauemma eteeni nähdäkseni missä olin, samalla vilkuilin ympärilleni haiden pelossa. tieto lisää tuskaa!! 

nousimme rantaan suuria, leväisiä kiviä pitkin. matkalla rantaa ja puoliksi vettä pitkin takaisin löysimme mielettömiä kallioita ja onkaloita, joista kirkas auringonvalo silottui upeasti. löysimme myös pimeän luolan, jonne olin juuri astumassa sisään, kun 5 erikokoista rapua liikahti hiekassa. 

minulla on vielä viikkoja tuon jälkeen suuri punainen meduusan pistosjälki toisessa rinnassani.

keskipäivän hiljaisuus jatkaa aina vain kiehtomistaan.

Italiassa mitä pienimmässä kylässä ja mitä suurimmassa kaupungissa kello 13 on pyhä aika: lounasaika. silloin kadut tyhjenevät ja keittiöiden ikkunoista alkaa kuulua haarukoiden ja veitsien äänet, kun ne asetetaan vierekkäin lautasten viereen. kivisille kaduille kaikuu keittiöistä väsyneitä juuri töistä tulleiden tervehdyksiä, yhteisiä aterian viettämisen ääniä. taustalla tv-uutiskanavassa paasaa sama ääni kuin eilen ja sitä edellisenä päivänä ja sitä edellisenä päivänä, maailman pahuudesta hän puhuu ja yhtä huolestuneena ja akuuttina ääni ryntää eteenpäin ja harppoo, uutistenlukijan kulmat pysyvät kurtussa jännityksessä koko sen ajan kunnes hän saapuu jalkapallouutisiin ja rauhoittuu, kulmat rentoutuvat, äänestää kuulee hymyn ja lämmön, kadut ovat tyhjät.