elämän puuroudesta

Eräänä vapaa-aamuna pesin hampaita huoneessani, kävelin kylpyhuoneeseen lankaverhon läpi ja heräsin: tämä on viides maa jossa asun, mutta ensimmäinen jossa olen ilman vertani. Mutta minä olen nopea tottumaan, sanoin itselleni.

Sen jälkeen tosin mietin: tottuuko kukaan todella elämään?

Päivät kuluvat, iltapäivät tuntuvat pidemmiltä kuin viikot, tämä hetki suuremmalta kuin kokonainen vuosi täynnä samanlaisia suuria asioita,
lausahduksia ja kirjoituksia ja säveliä kulkee korvasta sisään ja kulkematta toisesta ulos jossain vaiheessa kuitenkin mysteerisesti häviävät, jotkut satunnaiset niistä jäävät mieleen,

              tuoksuja ja ihmisiä ja törmäyksiä kävelee vastaan, tiedostamatta ja tiedostamalla mutta enemmän matta, ja jos -malla niin usein vasta kauan jälkeenpäin, ja kaiken tapahtuman alla kulkee vielä ajatuksen oma polku. Tapahtuman ja ajatuksen yhteydestä, kaikesta, tulee hyvin sumeaa, jostain kirkasta mutta lähinnä vain faktoista, tunne jää piiloon ja joskus sitä unohtaa jopa merkittävimmät kokonaisuudet kuten minä unohdan aina mainita CV:ssäni tärkeimmät. Mitä olen edes tehnyt tämän 18 vuoden aikana? Eikun, mitä en muka ole tehnyt? Minne muistot haihtuvat?

Kaikki on yhtä puuroa. Kuka voisi tottua puuroon?

Minun itseni on kaikkein vaikeinta löytää tasapaino puuron keskellä kahden väliltä:

elää & tuntea vaiko ikuistaa & muistaa?

Kamera vangitsee. En haluaisi olla syntynyt se kädessäni, haluaisin elää! Muistaa vasta kesken keskustelun ja muistaa mitä kuvien takana todella tapahtui, kuului, näkyi, tuntui. En haluaisi olla koskaan löytänyt tietäni kameran luokse, mutta toisaalta, olisi suuri harmi laskea kameraa enää tässä vaiheessa ja unohtaa se jota teen, luultavasti, parhaiten. (Selventääkseni: ei kaikista ihmisistä vaan parhaiten kaikista niistä asioista joita teen.)

Ja sitten, toissakesänä, löysin kynän. Ja nyt minulla on valokuvaus ja kirjoitus. Havaitsen kaiken, kesken keskustelun katson huoneen nurkkaan ja ihastelen tyhjiä viinipulloja tai huoneen pehmeää kaareutumista. Havainnollistan kaiken, jokaisen hetken painavasti, luoden kaikesta jotain omaa: kuvaa tai tekstiä.

Ja ne ovat liikaa. Voih kuinka tietokoneeni kovalevy painaa, kuinka yöpöytäni kirjat painavat, kamera koululaukussa painaa, painavat painavat painavat niskaani alas. Liikaa.

Kahdesta rakkaimmastani on tullut enemmän taakka kuin ilo.

Haluaisin kokeilla esimerkiksi kuukautta, jolloin en ota yhtäkään kuvaa vaan sen sijaan kirjoitan hetket,

tai sitten joskus toisin päin, jotta saisin kevennettyä edes karsimalla toisen pois, mutta en koskaan löydä hyvää hetkeä. Nyt en uskalla kun kerran olen täällä.

Bukra bukra, Egyptissä sanottiin. Listaisin lausahduksen ystäväkirjoissa kohdalle "mottoni:", jos se vain olisi positiivinen ajatus. Mutta "myöhemmin, myöhemmin" on yhtä kuin "huomenna", ja" huomenna" taas on yhtä kuin ei koskaan.

Toisaalta, ajattelin, tämä on minun elämäni. Jos muut jäävät paitsi kuukauden verran kuvista Italian ajastani, se on heille aivan se ja sama. Minun on löydettävä taas tapa valokuvata itselleni ja itseäni varten. En itse asiassa tiedä onko sitä koskaan ollutkaan.

Kirjallisen ilmaisun opettajani sanoi Suomessa minulle että "Muista kirjoittaa, heti alusta, koska pian ennen kuin huomaatkaan, monista asioista muodostuu itsestäänselvyyksiä". Minä uskallan vastustaa. Miksi koittaa ikuistaa joka ikistä asiaa, mitä varten kirjoittaa kaikkia erovaisuuksia ylös? (Itse asiassa olen tullut jo huomanneeksi miksi, mutta vastustan silti.)

Olen oppinut tärkeän asian alkaneen vuoden aikana: ajatustensa ääneen sanominen ja keskustelun yhteydessä kertominen on myös ikuistamista. Ja se riittää! Sen tiedän minulla olleen aina, ennen kameraa ja ennen kynää ja ennen ensikosketustani internetiin. Siinä en ole yhtä hyvä, sillä minä olen pohjimmiltani hioja, mutta ääni on aitoa. Ja se riittää. Hypin sohvallani kun vain ajattelen että se riittää riittää riittää!!

                Äänen aitoudesta: italialaiset dubbaa kaiken. Elokuvat, sarjat, tositv-sarjat. Kovin kummallista

                katsottavaa kun kuvassa Australian master chef -kilpailija nauraa kommentoidessa kokkaustaan

                - nauru ei siis ole näyteltyä - mutta television kaiuttimista sen sijaan kuuluu hyvin teennäinen

                italialainen kimitysnauru.

Minun täytyy siis:
1) Löytää tasapaino omantuntoni ja tuotokseni, hetken ja sen kadottamisen kanssa
2) Hyväksyä elämän puurous
3) Olla tuntematta syyllisyyttä ja taakkaa niistä asioista jotka tuovat minulle iloa

Kirjoitin äskeisen tekstin muutama viikko sitten ja nyt, lukiessani sen uudestaan ja julkaistessani sen, voin sanoa löytäneeni nyt jo tasapainoa.

Havaitsen yhä, ajattelen kirjoitettavan lauseen autossa istuessani, mutta jos en jaksa kaivaa puhelintani esiin, olen hyvin sujut sen kanssa että en tule kenties enää koskaan muistamaan sitä lausetta. Mutta sitä oli kiva ajatella. Ja se riittää. (Riittää riittää riittää!!)